Muutama päivä tuon päivityksen jälkeen meni kaikki uusiksi. Veljeni kuoli yllättäen sairaskohtauksen myötä äitienpäivänä 8.5.  Suru, järkytys,.. Totaalinen lamaantuminen. Kevät meni jonkinlaisessa sumussa, niin töiden kuin harrastusten osalta. Auto-ohjauksella yritti tehdä asioita toukokuulla, kuitenkin niissä huonosti suoriutuen pääasiassa. Kesäkuun alussa löin ns. pelin poikki ja jäin pitkälle lomalle koska jo omakin terveys tuntui antavan stressille periksi. Vasta heinäkuulla palasin pikkuhiljaa töihin ja osa päivistä on tuntunut jollain tavalla normaaleilta. Mikään ei kuitenkaan ole enää ihan niinkuin ennen.

Koirapuolella se sumuinen toukokuu aiheutti mm. sen että Nessalla on nyt hylätty luonnetestitulos. Vain viikko veljen kuoleman jälkeen sain peruutuspaikan Ilmajoen luonnetestiin ja jossain aivosumussa- autopilotti päällä päätin sinne lähteä.. Nessa on mun koira, se kulkee mun vierellä ja huolehtii jos mulla on paha olo. Ja jos joskus niin sillon mulla oli. Se ei valehtelematta ollut muutamaa metriä kauempana minusta koko tuona aikana touko-heinäkuu.. Voin suoraan jälkiviisaana sanoa, ettei koirassa ollut mitään normaalia siinä testissä ja vaikka se muuten sujuikin kohtuullisen hyvin, niin seinään kiinni jätettäessä likka totesi että tähän en muuten jää. Nessa meni sellaiseen paniikkiin, yritti rimpuilla seinästä irti, että keskeytin kokeen siihen. En ehtinyt poistua metriä kauemmas koirasta. Tämä on harmittanut, mutta asioiden tärkeysjärjestyksessä tämä on siellä mapissa Ö- tällä hetkellä. Koitamme ehkä mennä testin uusimaan joskus. Muutamia kertoja on seinässä pitämistä jälkeen päin treenattu, Nessa kun ei oikeastaan koskaan ole ollut missään kiinni lyhyessä narussa. Toivon että mahdollisessa uusintatestissä siitä ei tule ongelmia. Isoin harmitus minulle ehkä tästä on ollut se, että meidän pentuhaaveet meni niin syvälle romukoppaan tämän myötä että taitaa siirtyä se haave ulottumattomiin.

Seuraava floppi oli kesäkuun alussa Lohtajan jälkikokeessa minne olin ilmoittautunut jo aikaa ennen.. Ei treenattu, ei oikeasti yhtään, kerran kävin kentällä ennen koetta. Ja taas jossain aivopierussa ajattelin että kait se sujuu.. Nessan "pysyn vierelläsi no matter what" moodi oli vieläkin päällä ja niinhän siinä sitten kävi että hyvin menneen maasto-osuuden jälken (6 keppiä, ok jana ja 2 esinettä) jälkeen se lähti paikallaolosta perään ennen kuin ehdin edes piiloon ja hoksattuaan tämän, että mun viereen voi tulla, enkä puutu siihen kokeessa, se tuli myös kaikki jäävät perään. Myös eteenlähetyksessä juoksi mun luokse kun huusin maahan- Totaalinen tottiksen romahdus ja pisteet taisi olla juuri ja juuri päälle 50p. Treenaamattomuus ja mun jännitys tuon nyt teki. Osaltaan ehkä myös se että Nessa aloitti juoksut pari päivää myöhemmin ja oli kyllä keskimääräisen hölmö koko juoksujen ajan..  Treeneissä (niissä vähissä) en ole juuri ongelmaa saanut esiin sen jälkeen, mutta SM- kisojen nollakoirakkona elokuulla jännitys sen taas laukaisi, tuli paikallaolosta ja olisi kaikki jäävät tullut myös ellen olisi varmistellut monella uudella käskyllä.. Että tällä tavalla on tottis hajalla 90+ pisteestä totaalisesti rikki meillä. Pitkä tie on edessä ja motivaation tänä kesänä ollessa mitä on, ei ole nyt asialle vielä tehty käytännössä mitään. Tämän flopin myötä meni haaveet päästä SM- kisoihin lapualle kisaamaan.

Tällaista. Toivon että saisin jostain motivaatiota vielä kasaan. Koko kesä on ollut surua ja haaveiden murenemista. Päivittäisestä elämästä selviytymistä pääasiassa. Pieniä ilon hetkiä onneksi ja itseeni menemistä. Tajusi että ehkei kannata koittaa hakea niitä hyvänolon tunteita ulkopuolisista asioista. Perheen kanssa olemista. Kävin kesäkuun alussa ensimmäisellä yksinvaelluksella, mukanani vain Nessa. Se oli voimaannuttava kokemus kaiken kaikkiaan. Minä pystyin siihen :) elo- syyskuun vaihteessa kävin toisen reissun Muotkalla Piitun ja Nessan kanssa. Joel kasvaa ja osaltaan treeneissä käynti on ollut aina niin vaikeaa sen vuoksi, koskei poika ole enää niissä viihtynyt mukana ja hoitajia ei ole meillä täällä illoiksi. Voi olla että aikamoista hiljaiseloa on treeni rintamalla edessä vuosiksi. Sen tiedän kuitenkin, etten enää sitä stressaa. Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin yksi koe, yksi kisa, ja ne pisteet mitä sieltä saa. Jatkamme harrastukisa sitten kun niistä saa iloa, voimaa ja hyvää mieltä, jos se tuntuu yhtään väkisin tekemiseltä, niin menemme mieluummin pitkälle metsälenkille, otan koiran syliin ja vietän hetken yhdessä. Töitä koirilla on kuitenkin ollut hyvin, joten aktiviteettia saavat jokainen ja lenkkeilty on ehkä enemmän kuin koskaan, luonto antaa voimaa.

Meidän perheen parsoni, Päksy on myös ollut koko kevään ja kesän tapetilla. Sen sisäsiisteys ongelmat, vielä puolivuotiaana se päästi kaikki sisälle, ihan huoleti, vaikka juuri oli pihalta tullut. Äänen käyttö, jatkuva. On ollut mulle hermoja raastavaa. Sisäsiisteys asiaan puututtiin rajaamalla tilaa öiksi toukokuulla ja pikkuhiljaa alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Äänen käytön suhteen ei yhä vieläkään, se vaan vuotaa, aina kun on joku hänen mielestään huonosti. Kastraatio tehtiin nyt syyskuun alussa koska pojasta tuli myös "hieman" yliseksuaalinen ja työ treenit meni tyttöhajujen haisteluksi, kotona nylkytettiin tuntikausia narttuja vuoron perään tai maattiin lattialla vieressä ja piipattiin... :D Päksy on ollut kyllä sellanen kaveri, että toivottavasti ei ikinä enää! Mä niin toivon että kun päästään tuon vuoden rajapyykin yli, niin asiat alkaisi sujumaan. On se jo paljon tasoittunutkin ja paljon ihan kuulollakin. Mutta kyllä paimenet on vain helppoja koiria.

Ihan kuollutta ei onneksi harrastuspuolellakaan ole kuitenkan ollut. Mennä lauantaina järjestettiin Jkh:n ensimmäinen hakukoe :) Se tuntui hyvältä, oli mukavaa puuhaa ja ilmeisen onnistunut koe me saatiin vedettyä läpi. Ehkä keskityn enemmän tuohon puoleen vähäksi aikaa, järjestämään kokeita niihin osallistumisen sijasta. Antaa ajan näyttää.